Yrittäjäasenteella, Proakatemia

Ajattelin nyt kirjoittaa muutaman sanan opinahjostani Tamkin yrittäjyyden yksikön Proakatemiasta. Miksi? Tässä vuoden vaihteen tohinassa sekä kaiken muun myllerryksen keskellä en ole edes tänne blogin puolelle muistanut kirjoittaa, että minähän tosiaan sain neljä viikkoa sitten valmistumistodistuksen käteeni, jossa luki liiketalouden tradenomi!

Täällä blogin puolella olen siellä täällä Proakatemiasta kirjoittanut, mutta en nyt ainakaan oman muistini mukaan sen suuremmin ole opiskelujani avannut. En ole jaarittelun ystävä, vaan tarinat iskevät minuun paremmin, joten yritänpä saada tämänkin sellaiseen muotoon.

Pienestä pitäen yrittäjyys on kiinnostanut minua. En tiedä miksi, mutta jostain syystä yrittäjyys ja vähintäänkin yrittäjämäinen toiminta iskivät minuun. Muistan muun muassa, kun kaksoseni Nellin kanssa siinä varttuneessa 8-vuoden iässä menimme ovelta ovelle myyden itse tekemäämme maitohorsmateetä. Tämä oli suuri menestys ja syynä ei missään nimessä ollut se, että naapureista puolet olivat sukulaisia ja toinen puoli vanhempiemme kohtuullisen hyviä tuttuja. Tämä oli kuitenkin yksi ensimmäisiä kosketuksiani yrittäjyyteen.

Peruskoulut menivät omalla kohdallani melkoisen perinteistä kaavaa, mutta lukiosta valmistumisen jälkeen pidin kolme välivuotta ja tein koko- sekä osa-aikaisia töitä urheilun ohessa. Tiesin, että tahdoin urheilla, mutta muusta en tiennyt juuri mitään. Jossain kohtaa kuitenkin tulin siihen tulokseen, että nyt on aika palata koulun penkille. Tässä kohtaa jopa yliopisto kiinnosti ja Tampereen yliopiston kauppatieteiden pääsykokeet kävinkin kurkkaamassa läpi, mutta onneksi en sinne päässyt. Onni onnettomuudessa kävi myös siinä, kun en lähtenyt Amerikkaan opiskelemaan. Sain nimittäin Missisipin yliopistosta täyden stipendin, jotta olisin sinne mennyt opiskelemaan ja urheilemaan. Vielä kesäkuun alussa sinne oli tarkoitus matkata, mutta paria kuukautta ennen lähtöä tuli ilmoitus, että yliopiston valmentaja lopettaa. Noh uudesta valmentajasta ei ollut tietoa edes siitä, että saadaanko sellainen kouluun. Päätös tuli nopeasti: minä sekä siskopuoleni Emma emme lähteneet. Olin onneksi kuullut kauhutarinoita juurikin tilanteista, joissa Amerikkaan opiskelemaan meno peruuntuu parhaimmillaan muutamaa viikkoa ennen lähtöä ja olin tehnyt varasuunnitelman nimeltä Tampereen ammattikorkeakoulu, johon olin päässyt sisään.

Yli 3,5 vuotta sitten alkoikin uusi sivu elämässäni, kun astelin 3 välivuoden jälkeen takaisin koulun penkille Tampereen ammattikorkeakoulussa. Päämäärä oli Tamkissa itselläni selvä: tahdoin Proakatemiaan. Olin kuullut tästä yrittäjyyden yksiköstä jo ennen Tamkille tuloani ja minulle oli enemmän kuin selvää, että jos akatemialle en pääsisi, vaihtuisi koulu yliopistoon. Onnekseni Proakatemian ovet aukenivatkin itselleni ensimmäisen vuoden jälkeen, jolloin valinnat linjalle pääsemiseksi tehtiin.

Proakatemialla opiskelu on vähintäänkin ”hieman erilaista”. Ensimmäiseksi 40 vuosittain sisään seulottua ihmistä jaettiin persoonallisuustestien mukaan kahteen ryhmään. Tämän ryhmäjaon jälkeen meillä on ollut enemmän tai vähemmän vapaat kädet. Tiimi istutettiin huoneeseen, jossa tuolit oli järjestetty ympyrän muotoon, tässä huoneessa istui myös valmentajamme Liisa ja ainoa neuvo, joka meille tuli oli: ”Perustakaa yritys”. Siitä päivästä lähtien olikin meno melkoisen erilaista.

Opiskeluni ovat siis edellisen kahden ja puolen vuoden aikana olleet yrityksen pyörittämistä. Emme käy luennoilla, emme tenteissä. Pyöritämme porukalla firmaa tiloissa, missä avokonttoreissa samaa hommaa tekee 5 muutakin yritystä, tosin viime vuonna aloittavien määrä lisääntyi useammallakin tiimillä. Teemme yksinkertaisuudessaan projekteja yrityksille ja saamme siitä opintopisteitä. Tietenkin tähän kokonaisuuteen kuuluu kirjojen lukemista sekä esseiden tekemistä, seminaareissa käymistä ja yhteisiä opetushetkiä koko tiimin kesken, joita me kutsumme ”pajoiksi”. Pajassa joku vetää 4 tunnin kokonaisuuden, jossa pyritään ryhmänä keskustelun sekä mahdollisten tehtävien kautta kehittämään itseään sekä osaamistaan. Aiheita ovat olleet muun muassa myynti, asiakaspalvelu, sosiaalinen media, innovointi, maahantuonti, markkinointi sekä monet monet muut. Tämän lisäksi opiskeluun kuuluvat asiat, kuten projektorit ja prosemmat, mitä en nyt sen suuremmin rupea avaamaan.

Akatemia antoi itselleni aivan uudenlaisia mahdollisuuksia urheilun kanssa. Muun muassa sen, että pystyin hakemaa urheiluun yhteistyökumppaneita sekä kirjoittamaan blogia ja saamaan näistä opintopisteitä. Asia, mikä muissa kouluissa tuskin olisi onnistunut. Parhaimmillaan joka päivä tuossa koulussa tuntui uudelta seikkailulta. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä, sait tehdä mitä itse tahdoit, hakea projekteja, jotka kiinnostivat ja kehittää niitä asioita, joita halusit. Kalenterin hallinta oli joskus haastavaa, mutta itsestä kiinni. Maailma oli avoin. Tuo koulu tuntui todella siltä omalta jutulta. Puhumattakaan omasta huomiostani, että joku asia voi innostaa melkein yhtä paljon, kuin urheilu. Tämä oli Ahaa – elämys, joka oli melko mullistava etenkin niille hetkille, kun on täytynyt ajatella aikaa, kun kilpaurheilu-ura on ohi ja väistämätön siirtymä siihen perinteisempään työelämään alkaa. Josko sitä voisi tuntea intohimoa muitakin asioita, kuin urheilua kohtaan? Vielä hienompaa: Voisiko sitä suhtautua intohimoisesti myös työhön?

Pelkkää ruusuista ihanuutta opiskelu ei todellakaan ole kokoaikaa ollut. Tiimini oli siitä hyvä, että heille oli ok, kun poistuin kerran kaksi vuodessa kuukaudeksi harjoittelemaan ulkomaille. He myös ymmärsivät poissaoloni kisojen sekä treenien takia, vaikka joskus toki sekin hivenen harmia aiheutti, mutta olin tehnyt sen jo ensimmäisestä päivästä lähtien selväksi, että tulisin olemaan osan aikaa poissa. Muutenkin, jos helppoa koulua hakee ja sitä ”riman alinta kohtaa” en Proakatemialle menisi, vaikka siellä tenttejä ei olekaan. Siellä todella toimii se, että kun panostat ja annat itsestäsi, niin saat myös takaisin. Sanotaanko, että tuon oman tiiminkin kanssa meno on ollut melko kaukana helposta aina ajoittain eikä niiden opintopisteidenkään hankkiminen ihan sormia napsauttamalla ole tapahtunut.

Valkku Liisa sekä osa meidän Tuuma Creative tiimistä

Kaikesta myllerryksestä huolimatta täytyy sanoa, että olen todella onnellinen, että oma polkuni kulki Proakatemian kautta. Opin aivan valtavasti siellä ollessani ja koen, että työelämään nyt vähintäänkin avaimet ovat ja samoin yrittäjyyteen, puhumattakaan elämään yleensäkin. ”Tekemällä oppii” todella toimii omalla kohdallani ja se on mantra, joka Proakatemiaan sopii enemmän, kuin hyvin. Vaikka ihmisenä en ole kokenut suuremmin muuttuneeni, mutta kasvua koulussa on kyllä tapahtunut ja en usko, että samanlaista lopputulosta olisi jossain muualla tullut. En tiedä, että onko se tämä ”kokemattomuus” työelämästä ja yrittäjyydestä vai mikä, mutta kun todistus itselleni lyötiin käteen, niin tuntui kyllä siltä, että työelämässä sekä siellä yrittäjyydessä, vain taivas on rajana. Se on sinisilmäisyyttä, jonka en koskaan toivo poistuvan ja päinvastoin toivon mukaan sieltä saan ammennettua myös urheiluun, silloin kun se usko itseeni niinä heikkoina hetkinä horjuu.

Mitä se tulevaisuus tuo? Noh niin kuin omaa touhuani enemmän seuraavat tietävät, olen Celectuksen Urheiluhullu vielä ainakin parin kuukauden ajan ja työkseni testaan urheilulajeja, käyn urheilutapahtumissa ja kirjoitan niistä blogiin ja sosiaaliseen mediaan. Muut kuviot yhteistyökumppanien kanssa ovat tämän blogin ja sosiaalisen median ansiosta siinä pisteessä, että pystyn tekemään asioita urheilun ehdolla sekä rakentamaan omat tekemiseni urheilun ympärille. Toisin sanoen tämä blogi on nyt vielä lähitulevaisuudessa ainakin osa-aikainen työni, joka mahdollistaa urheilun. Tämä on tilanne, josta en osannut edes unelmoida paria vuotta aikaisemmin.

Ylä- ja melkoisen hurjiakin alamäkiä on tullut, mutta täytyy kaikesta huolimatta sanoa, että kiitos Proakatemia. Tässä pisteessä tuskin olisin, jos jonkun muun polun olisin valinnut.

Yrittäjäasenteella.

Tweet