I had a dream

”Minusta tulee olympiavoittaja!” Tämä on lausahdus reilun 20 vuoden takaa, kun pieni nappisilmäinen tyttö vastasi intoa puhkuen ja toivoa sydän täynnä äitinsä ja isänsä kysymykseen: ”Mikä sinusta tulee isona?”

Unelmat. Ne ovat hienoja ja upeita asioita, jotka vievät ihmisiä eteenpäin. Lapsena huikeita lausahduksia sekä suuria unelmia kuulee paljon ja niitä myös sanoo itse ääneen. Jostain syystä vuosien varrella, ne alkavat vähentyä. Lausahdukset muuttuvat, ne lapsuuden unelmat joskus muuttavat muotoaan ja joskus jäävät kokonaan pois. Joskus kuitenkin käy niinkin upeasti, että niistä omista unelmista tulee kaukaisia tavoitteita. Sellaisia, joihin aina joskus hetken aikaa uskoo, jotka tuovat mieletöntä paloa elämään. Rohkeutta yrittää. Rohkeutta tehdä töitä unelmien eteen.

”Unelmani on päästä olympialaisiin Rio de Janeiroon”. Sanoin tämän lausahduksen 2,5 vuotta sitten, kun otin kantaa suomalaisten olympiaurheilijoiden kohteluun ja yritin tuoda sitä urheilijan arkea ihmisille tutummaksi. Antaa jotain tarttumapintaa ihmisille oman elämäni kautta, oman urheilu-urani avulla. Tuosta tekstistä alkoivat monet pyörät pyöriä. Jossain kohtaa tuosta unelmasta tuli tavoite. Tämä johtui monista asioista. Koin, että minun piti käyttää sanaa ”tavoite” koska se oli urheilijalle sopivampaa. Koin, että ulkopuoliset sitä halusivat. Koin, että minun kuului sanoa niin. Pariin kertaan käytinkin myös sanaa tavoite, tästä unelmastani ja kirjoitin sen jopa blogini yläpalkkiin.

”Tavoittele kuuta taivaalta, vaikka sitä et saisi, niin laskeudut tähtien sekaan.” Eikö se niin ole?

Tiedätkö sen tunteen, kun olet lähtenyt sille polulle, mistä lapsena unelmoit? Olet tehnyt töitä sen eteen, että menet sitä reittiä, mitä lapsena tahdoit mennä. Se hetki, kun aikuisena hetken aikaa, edes pienen hetken aikaa uskot, että sinulla on oikeasti mahdollisuus saavuttaa unelmasi. Tavoitteesi.

Olin viime vuonna lähes koko vuoden urheilusta sivussa. En loukkaantumisen takia. Burnoutin. En jaksanut enää. Sanoin jotain, mitä pelkäsin kuollakseni sanoa: en jaksa tällä hetkellä urheilla. Edelliset vuodet olivat pettymyksiä täynnä, vastoinkäymisiä tuli, oma urheilijaopiskelijan arki tuli liian raskaaksi, yksityisessä elämässäni oli isoja ongelmia. Omat tavoitteet sekä unelmat alkoivat painaa alaspäin, eivät nostaa. Urheilu alkoi painaa alaspäin. En uskonut itseeni, en tavoitteisiini, enkä unelmiini. Urheilu tuntui liian raskaalta. Paineita oli liikaa. Poistuin urheilukentiltä. Tämä oli yksi elämäni raskain vuosi.

Kun aloin pikku hiljaa tekemään paluuta minua jännitti. Jännitti, kuinka minut otetaan takaisin urheiluyhteisöön. Miten kollegani ottavat minut vastaan? Mitä valmentajat sekä muut ihmiset urheilukentillä sanovat? Olin tehnyt jotain omasta mielestäni urheilijalle sopimatonta: ollut sivussa, koska motivaatio oli kadonnut, palo puuttui, rakkaus lajiin oli hukkunut. Hetkellisesti. Pelkäsin, että mitä minulle sanotaan. Mitä minusta sanotaan? Mediakin oli tähän kaikkeen tarttunut ja olin saanut näkyvyyttä muiden asioiden, väärien asioiden takia, enkä sen ”oikean asian” eli tulosten ansiosta. Pelkäsin, että läheltä ne puukot eniten lentävät.

Yhteisöllisyys, ymmärrys, empatia, ”omien” tukeminen sekä kannustus. Nämä ovat asioita, mihin itse pyrin ja mitä toivon saavuttavani. Nämä ovat asioita, mitä toivon myös urheiluyhteisössä olevan. Nämä ovat asioita, mitä urheilijoilta, entisiltä huipuilta, valmentajilta ja ihmisiltä urheilun saralla toivon ja uskon löytyvän.

Blogillani olen tahtonut tuoda esille asioita, jotka itseäni painavat. Asioista, mistä ei välttämättä puhuta ääneen. Olen tahtonut tuoda 2000-luvulla urheilevan urheilijan arkea sekä ajatuksia esille oman elämäni, kokemuksieni sekä urheilu-urani kautta. Tahdon blogillani saada jotakin positiivista vaikutusta tähän maailmaan, omaan elämääni ehkä myös muihin ihmisiin. Tahdon kertoa rehellisesti epäilyksistä, peloista, ottaa kantaa sekä puolustaa. Tarjota tarttumapintaa muille ihmisille.

Viimeisin kirjotukseni ulkonäköpaineista oli omasta mielestäni tärkeä asia tuoda esille, vaikka se henkilökohtainen olikin ja avoimesti kerroin epävarmuuksistani sekä omasta ajoittaisesta ahdistuksesta sekä huonommuuden tunteesta. Pitkän tauon jälkeen sekä ylimääräisen painon takia, urheilijaidentiteetti on ollut välillä vaikea sisäistää tässä täydellisyyteen pyrkivässä sekä kannustavassa maailmassa.

Päätavoitteeni on kuitenkin ollut saada se rakkaus lajiin ja tekemiseen takaisin. Se liekki urheilua kohtaan taas syttymään. Tavoitteista ja unelmistani en ole nyt puhunut, koska tällä hetkellä tahdon keskittyä urheiluun ja nauttia taas harjoittelusta täydellä sydämellä, koska se liekki on jälleen syttynyt. Tavoitteena ja unelmana olympialaiset, arvokisat, MM-kisat, mitalit, maine ja mammona? En tiedä. Tiedän vain, että tahdon tehdä taas sillä palolla ja rakkaudella. Tahdon urheilla, harjoitella ja pyrkiä parhaaseeni. Tällä hetkellä en tiedä, mitä se numeroina tarkoittaa.

Tänään Arto Bryggare kirjoitti minulle avoimen kirjeen Facebook -seinälleen. Hän sanoi, että en tule koskaan pääsemään olympialaisiin tai MM-kisoihin. Geenini sekä perimäni eivät hänen mukaansa riitä tähän. Voin kuitenkin päästä maajoukkueeseen ja Suomi-Ruotsi –maaotteluun, jos pysyn terveenä. Unohtamatta tekstissä olleita onnen toivotuksia uralleni.

Arto Bryggare. Olen Noora Toivo, en Nora, vaikka avoimessa kirjeessäsi se toinen ”o” puuttuikin jokaisessa kohdassa nimestäni. Koet aiheelliseksi kirjoittaa minulle avoimessa kirjeessä ohjeita unelmistani ja tavoitteistani. Koet asiaksesi sanoa, että minusta ei ole olympiakisoihin tai MM-kisoihin. Tämä tulee ihmiseltä, joka ei tiedä edes nimeäni, ei tunnistaisi minua kentällä, ei ole koskaan nähnyt minua treenaamassa, ei ole koskaan sanaakaan vaihtanut kanssani tai tervehtinyt. Koit asialliseksi entisenä yleisurheilijana ilmoittaa minulle julkisesti, mihin minusta ei ole.

Kirjoitat paljon faktoja siitä, miten maailman huipulla menee ja millaisia ominaisuuksia sekä geenejä tarvitaan. Et tiedä minusta mitään. Et treeneistäni, et taustastani, et asioista niiden tuloksien takana. Et tiedä historiaani, et tiedä ongelmistani, et tiedä loukkaantumisiani. Et tiedä mitään minusta ja siitä, millainen olen urheilijana tai ihmisenä. Siellä tuloksien takana on paljon asioita, mitkä vaikuttavat suuntaan ja toiseen. Asioita, joita ei näe kuin urheilija, hänen valmentajansa sekä läheiset.

Kiitos Arto, että entisenä huippu-urheilijana osoitat esimerkkiä siitä yhteisöllisyyden luomisesta, ”omien” puolesta puhumisesta, kannustamisesta ja unelmien tavoitteluun kehottamisesta. Kiitos, että urheilun puolestapuhujana näytät minulle urheilijana, mitä se todellinen urheiluyhteisöllisyys, esimerkki ja omien kannustus vaikeina hetkinä siellä yleisurheilun sisällä omalla kohdallasi tarkoittaa.

En tiedä, mikä kirjoituksen tarkoitus oli. En tiedä, mitä todellisuudessa tekstilläsi hait ja mihin pyrit.

Suru, pettymys, loukkaantuminen. Ne ovat kuitenkin ne asiat, mitkä Arto tällä tekstilläsi aiheutit. Ne ovat ne tunteet, mitkä saavutit. Se on lopputulos, minkä omalla kohdallani sait aikaiseksi.

Noora Toivo

Tweet