Huippu-urheilija ei ole ihminen

Ei voi muuta sanoa kuin, että melkoiset muutama päivää takana. Ensinnäkin tahdon sydämeni pohjasta kiittää kaikkia kannustavasta, positiivisesta sekä ystävällisestä palautteesta. En ole kaikille pystynyt vastaamaan henkilökohtaisesti palautteen valtavan määrän takia. Tahdon sanoa kiitos teille kaikille.

On ollut upeaa kuulla, että on saanut jollekin toiselle ihmiselle hyvän fiiliksen, antanut voimaa, rohkeutta tai tehnyt jonkin positiivisen vaikutuksen toisen ihmisen elämään. Näitä kommentteja on tullut ihmisiltä sieltä urheilun sisältä, nuorilta, urheilijoilta sekä urheilun ulkopuolelta. Kirjoitus oli enemmän kuin onnistunut, jos yksikin ihminen sanoo, että teksti on helpottanut oloa tai saanut jotakin hyvää aikaan.

Tekstini saattoi antaa melko synkän kuvan omista tuntemuksistani, mutta fiilikset mistä kirjoitin olivat niitä huonoimpien hetkien tunnetiloja ja ajatuksia. Oma oloni ei ole koko aikaa sellainen, ei edes suurinta osaa ajasta. Kyseisiä ajatuksia sekä tuntemuksia kuitenkin tulee, viime aikoina enemmän kuin aikaisemmin ja tahdoin niistä avoimesti kirjoittaa. Syömishäiriön läheltä nähneenä tahdoin blogilla myös luoda keskustelua tähän ulkonäkökeskeiseen aikakauteen sekä sen luomiin paineisiin, niin urheilussa, kuin myös sen ulkopuolella. 

Tahdon vielä näin yleisesti muutamia asioita tuoda esiin ja samalla kommentoida muutamiin palautteisiin.

Tiedostan, että kyseinen kuntoni ei ole optimaalinen kisakunto. En ole sanonut sen olevan ja kuten tekstissäkin kerroin, niin pyrin pikku hiljaa takaisin sinne optimaalisemman suuntaan. Tiedän, että tietyssä haarukassa oleminen sopii osalle urheilijoista, mutta kaikki ovat yksilöitä. Paino ja rasvaprosentti eivät ole muotteja, mihin jokainen runnotaan. Kukaan ei voi sanoa painoa, joka on kaikille paras. Painoa ja ulkonäköä kytätään helposti liikaa. Jos urheilu ei kulje, niin ensimmäinen reaktio monella on, että pudota painoa. Jos uskomattoman tiukkakuntoisella ei urheilu suju, niin harvoin syytä haetaan painosta tai alhaisista rasvoista, vaikka se toimii myös niin päin. Melko nopeasti se ”virhe” haetaan vain siitä ”vääränlaisesta” ulkonäöstä.

Niistä ”Huippu-urheilija näyttää ja tekee asiat tietyllä tavalla aina ja jos ei tee, ei ole huippu-urheilija” -kommenteista heräsi muutama ajatus. Ketä kiinnostaa, että Usain Bolt syö kananugetteja? Ei ketään, hän tekee tulosta. Ketä kiinnostaa, että osa maailma parhaista juo, polttaa tai vetää nuuskaa? Ei ketään. He ovat maailman parhaita. Ketä kiinnostaa, että olympialaisissa pari urheilijaa oli ennen omaa finaaliaan baarissa juomassa? Ei ketään. Se tulos, tulos on se asia, jolla saat kaiken anteeksi. Jos et kuitenkaan tee sitä tulosta ja panostat paljonkin; et juo, treenaat kovaa, nukut hyvin, rakennat arkesi urheilun ympärille, et tupakoi, nuuskaa ja syöt melko hyvin, niin ketään ei kiinnosta. Et tee asioita, kuten huippu-urheilija tekee tai huippu-urheilijan tulisi tehdä. Ristiriitaista. Tähän yhdistettynä kommentit ”Huippu-urheilijat eivät katsele peiliin, heitä ei huoleta ulkonäkö.” Tämän sanovat ovat kaukana urheilun ytimestä, koska myös urheilussa, ihan siellä huipullakin, vellovat syömishäiriöt kertovat toista. Kuka on koskaan mennyt kysymään naisurheilijalta, kenellä on rasvat 9-10 %, että onhan sinulla kaikki hyvin? Syöthän sinä tarpeeksi? Useille se rehellinen vastaus on myös jäänyt kertomatta. Eikä se syömishäiriö aina edes näy ulospäin pieninä rasvoina.

Ulkonäkö ei aina kerro panostuksen määrästä. Treenasin muutama vuosi sitten 8-10 kertaa viikossa ja tunteja tuli keskimäärin melkeinpä 13–15 tuntia. Söin todella hyvin, en herkutellut, elin todellakin optimaalisesti. Treenasin kovaa.  En kuitenkaan laihtunut ja näytin ”väärältä” ja sairastelin. Lääkärit eivät osanneet sanoa mitään. Myöhemmin selvisi, että olin yliherkkä gluteenille. Gluteenin jättäminen muutti jo hetkessä ulkonäköäni paljon sekä helpotti huomattavasti sairasteluja sekä muita vatsaongelmia. Ei kannata aina kytätä vain sitä rasvaprosenttia. Se ei ole yhtäläisyysviiva panostukselle.

Minua haastateltiin myös mm NYT.fi:hin ja tahtoisin siitä yhtä kommenttiani hieman avata, joka ilmeisesti jotakuta hieman harmitti.

Sanoin: "Lavatilanteessa fitness-kilpailijoiden kroppa on laihdutuksesta täysin nääntynyt. Jos fitness-kilpailijan pistäisi juoksemaan edes kilometrin, sehän kuolisi."

Tämä tuli suustani näin ulos, mutta en aivan tätä sillä tarkoittanut. Fitneksessä lavakunnossa oleva kroppa, ei ole optimoitu maksimaaliseen tulossuorittamiseen. Tulossuorittamisella tarkoitan ennätystä esimerkiksi siinä 400 metrin tai tonnin juoksussa,  penkissä, kyykyssä tai maratonissa. Kroppaa on dieetattu kohtuu pitkään ja nesteet ovat minimissä. Yhdistettynä siihen, että ei sen lajin pointti ole maksimaalinen tulossuorittaminen, vaan tiettyjen kriteereiden puitteissa hyvältä näyttäminen. Tavoite, eikä edes treenaus, tue sitä täydellisen maksimaalisten tulosten saamista, siis esimerkiksi maksimi nopeutta, voimaa tai kestävyyttä. Olen siis ko. maailmaa nähnyt kyllä lähempääkin, kuin mediasta ja blogeista. Tästä huolimatta se yhtäläisyysviiva tuntuu olevan menossa välillä mielettömän rasvaton (rasvat siis oikeasti alle sen optimin) = huippu tulosurheilijan näköinen. Ainakin tietyissä lajeissa, myös siellä lajien sisällä.

Keskustelua on herätetty paljonkin ja on ollut uskomattoman hienoa huomata, että suurin osa on ollut positiivista ja järkevää. Harmillista tosin on, että rakentavan negatiivisen palautteen antaminen tuntuu olevan melko vaikeaa melkeinpä kaikille, etenkin täällä blogin kommenteissa.

On ollut melko hurjaa myös huomata osan yleisurheiluvalmentajien asenne tähän asiaan. Luin Late Hollon blogin tästä aiheesta ja seurasin siitä herännyttä keskustelua muualla somessa. Oli siellä hyviäkin pointteja, mutta viesti oli selvä: huippu-urheilija ei ole ihminen. Inhimillinen ei saa olla, lihominen ei ole sallittua, heikkous ei ole suotavaa. Jos joskus näin käy ja lipsut, olet luovuttaja. Et ole fiksu tai kunnianhimoinen, jos et aina pidä kroppaa ja ravintoa täydellisen hallinnassa. Tässä myös suuren ristiriidan luovat lukemattomat esimerkit, joissa kovaa tulosta tehdään melko rennollakin otteella. Olisivatko kaikki sittenkin yksilöitä? Tekstissä ja keskustelussa oli paljon hyvää, mutta urheilijana, jotenkin uskomatonta ajatella, kuinka vähän inhimillisyyttä huippu-urheilijoille sallitaan.

Tiedän, että tällä hetkellä en tee asioita, kuten huippu-urheilija. Tein niitä pitkään, kuten huippu-urheilijan ”kuuluukin”. Kehitystä ei tullut, tulokset eivät olleet sellaisia, kuin piti olla. Tein kaiken todella fanaattisesti ja kroppa sekä pää hajosivat parin vuoden jälkeen, hetkellisesti. Nyt on lähdetty rakentamaan tätä polkua uudestaan. Se tapahtuu omalla kohdallani pikku hiljaa, pienin askelin. Itselleni oikeaa tyyliä haetaan ja siihen huippu-urheilijan arkeen palataan taas pala palalta takaisin. Näin minä sitä yritän parhaalla mahdollisella tavallani. Virheitä tulee matkan varrella, joskus epäilyttää, joskus oma peilikuva ahdistaa, joskus olen ihminen. Peili ei ole itselläni todellakaan pääosassa, vaikka joku sen kuvan ehkä sai. Tämä ei silti tarkoita, etteikö joskus se peilikuva tunteita suuntaan ja toiseen herättäisi.

En ole käyttänyt itsestäni titteliä ”huippu-urheilija”, vaikka puhun huippu-urheilijan arkeen palaamisesta ja pyrkimisestä. En tituleeraa itseäni sellaiseksi, vaikka otsikossa otankin kantaa huippu-urheilijan määritelmään. En myöskään viime tekstissäni sitä käyttänyt, sen nimikkeen antoivat he, jotka kokivat määritelmän täyttyneen. En osaa itsekään tehdä sitä täydellistä jakoa, että missä se oikean määritelmän raja menee. Monet käyttäytyvät, kuin huippu-urheilijat eivätkä silti pääse sinne arvokisoihin tai mitaleille. Toiset menevät melko kaukana siitä optimaalisesta arjesta ja tekevät silti kovaa tulosta. Itselle sanan käyttö on ollut vaikeaa viime aikoina, koska ongelmia on tullut; en ole sitä käyttänyt. Se oli myös vaikeaa siellä 23-vuotiaiden EM-kisoissa, kun radalle piikkarit jalassa menin, koska omat tavoitteet olivat niin korkealla ja EM-kisat olivat vasta ”pieni saavutus” matkalla sinne. Huippu-urheilija? En osaa sanoa. Toivon mukaan omalla mittakaavallani sen määritelmän vielä joskus täytän, koska se on ainoa mittakaava, mikä oikeasti merkitsee.

Kaikesta huolimatta minä aion sinne parhaaseen mahdolliseen tulokseen ja tuloksen tekoon pyrkiä, ihan niiden kaikkien omien inhimillisten piirteideni, virheideni sekä tunteiden kera.

Tweet