Helsinki Wolverines, not for babies!

Ensimmäinen lajikokeilu Celectuksen Urheiluhulluna takana! Lajina oli niinkin keveä ja helppo urheilumuoto, kun amerikkalainen jalkapallo Helsinki Wolverinesin avoimissa harjoituksissa.

Kaikista kuvista iso kiitos http://larilappalainen.com/ !

Ihan rehellisyyden nimissä; pikkasen jännitti. En ole koskaan ko lajia pelannut, tosin muutamaan kertaan ollaan porukalla jefua heitelty milloin rannalla, milloin puistossa. Silloin heittely kulki ihan ok, koska tuossa amerikkalaisen jalkapallon heittämisessä on yllättävän paljon samankaltaisuutta keihäänheiton kanssa, joten se ei täydellisen vierasta ollut.

Nyt takaisin tuohon treeniin. Pisti kyllä vähän itseänikin naurattamaan, kun menin sinne sellaisten vuoren kokoisten äijien sekaan puoliksi pomppien ja hymy korvissa. Tosin koko aikaa hymy ei korvissa pysynyt, koska etenkin treenien lopussa alkoi olemaan jo sen verran paha olo, että lähinnä keskittyi siihen, että jaksoi liikkua.

Hommat aloitettiin yhteisellä alkuverkalla, jossa kaikki tekivät samat jutut yhdessä. Juostiin muutaman kerran kentällä ympyrää, jonka jälkeen tehtiin koordinaatioita. Suurin osa oli itselle tuttuja ihan oman lajin suunnalta; oli polvennostojuoksua, borsoveja (etenevä askelkyykky) ja erilaisia kuopasujuoksuja sekä kävelyitä.

Tästä sitten ensikertalaiset otettiin hetkeksi omaan porukkaan. Valmentaja Stokes veti meille treeniä englannin kielellä. Kaikki valmentajat olivat siis ulkomaalaisia, joten treenikieli oli englanti. Vuorossa oli lajin omaisia sprinttejä. Seisottiin viivalla rivissä ja pillin vihellyksestä mentiin kyykkyasentoon ja seuraavasta vihellyksestä kirmattiin noin 10m niin kovaa kuin pääsi. Tästä tehtiin erilaisia variaatioita, joissa vuoroin lähdettiin punnerrusasennosta tai niin, että jalat olivat liikkeessä.. 

Siellä tehtiin melkoisella ”armeijameiningillä” josta itse todellakin tykkään. Valmentaja huutaa komennot ja niitä totellaan. Parasta oli, että viivalle ei saanut koskea ennen ekaa vihellystä, jossa siis odotettiin siinä kohtaa vielä ensimmäistä "komentoa". Jos sitten joku epähuomiossa koski sitä, tuli rangaistus kollektiivisesti koko porukalle. Tässä tapauksessa meidät pistettiin tekemään kyykkyhyppyjä kunnes toisin komennettiin. En tiedä, mitä mieltä muut olisivat, mutta itse tykkäsin!

Ja sitten tietenkin päästiin harjoittelemaan taklausta! Oli todella hauskaa ja pakkoa sanoa, että yllättävän rajua, vaikka toki tuo treeni oli hyvinkin turvallista ja hallittua. Voin vain kuvitella, että millaista se on oikeasti siellä NFL:ssä, missä se noin 2 metrinen sotavarustuksella 45km/h juokseva taklaaja tuntuu, kun hän päin juoksee. Itku ei kaukana olisi ja vähintäänkin siinä kohtaa menisi kaikki ennätykset uusiksi, koska tämä plikka lähtisi, kuin hauki rannasta.

Ensin treenattiin tällaisella

Sitten siirryttiin ihmisiin, Kyllä! Sain kaadettua joka kerta vastustajan, vaikka vähän vääntää pitikin!

Taklauksien treenauksen jälkeen tehtiin 1 vs 1 sprintit niin, että toinen yritti ottaa pallon heitosta kiinni ja toinen esti parhaansa mukaan. Sain neljännellä yrittämällä pallon juostessa ilmasta kiinni. Sen verran ylpeä olin, että kohtuullisen railakas tuuletus seurasi tätä saavutusta!

Pääsin kokeileen kypärän kanssa!

Lopussa yritettiin juosta vastustajan ohi pallon kanssa ilman, että he saavat pysäytettyä.

Viimeisenä osiona treenissä olikin sitten circuit, joka toi ihania flashbackeja omista treeneistä mieleen. Juostiin siis isoa neliötä  ympäri ja joka toisella suoralla tehtiin erilaisia liikkeitä. Paljon tuli kyykkyhyppyjä ja muita jalkoja vahvistavia liikkeitä. Siinä kohtaa viimeistään tuntui kotoisalta, kun treenin lopuksi kuuli aina niin tuttua kakomista porukan seasta. Kyllä siinä meikäläiselläkin hapot nousi jalkoihin ja sai ihan tosissaan painaa. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin takapuoli oli vielä kolme päivää treenin jälkeenkin aivan hajalla.

Oli kyllä todella hieno kokemus monestakin syystä. Pääsin tekemään lajia, mistä en juuri mitään tiennyt ja muutenkin oli hauska näin yksilöurheilijana kokeilla todella vahvasti joukkuehengen ympärillä pyörivää lajia. Ei ollut mitenkään ”syrjitty” olo, vaan porukka otti hyvin mukaan. Treenin lopussa kaikki uudet, jotka olivat uskaltautuneet kokeilemaan avoimia treenejä, saivat koko joukkueelta aplodit ja treeni loppui yhteiseen ”huddleen” eli tuuletukseen.

Valmentajien kanssa

Siellä kentällä ollessa välillä kyllä nauratti kun mietin, että tämä on mun duunia… Vaikea edelleen uskoa. Ei voi sanoa kuin I <3 Celectus.

 Nyt vielä kommentti kaikille kokeilunhaluisille, jotka eivät pelkää hikoilua ja oikeeta tekemistä; menkää joskus testaan! Kerran sitä eletään, niin antakaa palaa ja tehkää uusia juttuja. Kaveri messiin ja sekaan! 

Kiitos vielä Helsinki Wolverinesin sakki, valmentajat ja upeista kuvista kiitos vielä Lari Lappalaiselle, joka mahdollisti sen, että meikäläinen sai keskittyä ihan vaan tekemiseen!

Tweet