Kalevan
Kisat tuli ja meni. Itse olin tällä kertaa katsojan roolissa. Rooli, mistä en pidä.
Kisat olivat hieno urheilutapahtuma ja erityisen upea oli Katri Mustolan
suoritus.
Osa
on tässä kohtaa; Kuka Katri Mustola? Tuota on varmasti moni muukin miettinyt
tänä vuonna. Hän voitti 400m sileän kultaa ajalla 53.20, mikä oikeutti lippuun
EM-kisoihin Zürichiin. Aika on todella kova ja vielä kovempi se on, kun katsoo
hänen edellisvuoden ennätystään, mikä oli 59 -alkuinen. Itse en
henkilökohtaisesti Katria tunne, enkä hänen tarinaansa sen tarkemmin tiedä muuta
kuin, että ongelmia on sairastelujen kanssa ollut. Sen voin kuitenkin sanoa,
että tuo oli omalla kohdallani ylivoimaisesti kisojen inspiroivin suoritus. Aivan
mielettömän upea.
Olen
tässä puolen vuoden aikana saanut aika paljon aikaa kasailla omaa päätäni,
identiteettiä ja koko asennetta ja näkemystä kilpaurheiluun. Paljon on päässä
pyörinyt, mutta etenkin nyt, kun syksy ja omien treenien alkaminen lähestyy, on
päässä pyörinyt paljon kilpaurheilun raakuus. Urheilu, ja etenkin kilpaurheilu,
on yhdessä asiassa järkyttävän raaka laji: Se, kuinka paljon panostat, kuinka
paljon annat ja kuinka kovaa ja ahkerasti teet, ei takaa tuloksia. Se ei takaa
mitään.
Missä
muussa asia on näin? Jos töissä panostaa, niin se näkyy työn laadussa, hyvällä
tuurilla palkassa, parhaimmillaan jopa ylennyksenä. Jos laihdutat ja panostat
siihen täysiä, niin tuloksia alkaa kuulua. Jos opiskelet ahkerasti ja annat kaikkesi
koulussa, niin se näkyy todistuksessasi tai ainakin siellä omassa päässä tiedon
lisääntymisenä. Yleisesti ottaen; kun johonkin asiaan panostat paljon, annat
sille kaikkesi ja teet parhaasi, se riittää. Sillä saa tuloksia. Liian usein
kilpaurheilussa asia ei ole näin.
Olen
nähnyt monta urheilijaa, jotka tekevät kaiken niin hyvin, kuin mahdollista, treenaavat
ja yrittävät kaikkensa. Liian useassa tapauksessa tulokset eivät kehity, joskus
jopa menevät alaspäin. Se on melko hurja tunne. Tunne siitä, että voit tehdä
kaikkesi, antaa kaikkesi, olla motivoitunut ja sydämellä mukana ja se ei
välttämättä takaa mitään. Se ei välttämättä tuota mitään tulosta. Nyt ei edes
puhuta vuodesta tai kahdesta ilman tuloksia. Pahimmillaan tätä voi jatkua
useamman vuoden. Monta vuotta hakkaa päätään seinään ilman, että olet tuloksellisesti
yhtään lähempänä omaa tavoitettasi. Et lainkaan lähempänä unelmiasi.
Kilpaurheilu
on uskomattoman herkkää. Täytyy olla asennetta ja lahjoja. Pitää löytää osaava
valmentaja ja tämän valmentajan kanssa täytyy löytää se tyyli, mikä puree juuri
sinuun. On pysyttävä terveenä ja vailla loukkaantumisia. Ripaus onneakin on
oltava. Motivoitunut pitää olla melkeinpä joka päivä, parhaimmillaan toistakymmentä
vuotta, joskus enemmänkin. Puurtaa on jaksettava vuosia ja vuosia. Joskus
yksin, joskus ei niin yksin. Levätä on uskallettava, vaikka lepo on yksi
vaikein asia, mitä tehdä. Kisoissa pitää
pään kestää, vaikka kisat voivat usein muuttua omassa päässä möröksi. Pelko,
epävarmuus ja kaikki muut negatiiviset tunteet, on unohdettava. Se on joskus
vaikeaa. Urheilu tuppaa olemaan se yksi elämän tärkein asia urheilijalle. Joskus
niin tärkeä, että elämä loppuu, kun kilpaurheilu loppuu. Tämän tyylisiä
tarinoita on liian monta. ”Olet oman onnesi seppä” ei aina päde kilpaurheiluun.
Ei ole pätenyt omalla kohdallani, eikä monen muunkaan.
Kyllä
se tulee, kun jaksat yrittää ja panostaa! Yrittämisellä ja panostamisella tosin
tarkoitetaan jotain ihan muuta; elät urheilua, hengität sitä, olet urheilija.
Olet urheilija, kun syöt. Olet urheilija koulussa, töissä, kotona. Olet
urheilija siellä sohvalla päiväunillasi. Olet urheilija. Aina. Tavalla tai
toisella. Tämä kaikki, pahimmillaan ilman mitään tulosta. Ilman mitään
palkintoa. Ilman mitään vastakaikua. Se on palavaa rakkautta, mikä rikkoo
monet. Se on suhde, minkä loputtua palautuminen kestää vuosia. Joskus siitä ei
palaudu koskaan.
Se
on kilpaurheilua ja se on joskus todella rankkaa.
Sillä
ei kuitenkaan ole väliä. Se pieni mahdollisuus, se pieni toivon kipinä, mikä
kytee jokaisessa hyvässä treenissä, jokaisessa uudessa suunnitelmassa,
jokaisessa opitussa asiassa, jokaisessa onnistumisessa ja jokaisessa Katri Mustolassa on se, mikä antaa
paloa. Antaa uskoa ja ennen kaikkea: antaa toivoa siitä oman unelman
toteutumisesta. Siitä, että sinäkin pystyt siihen.
Tweet
Ihanan motivoiva ja inspiroiva kirjoitus :-) hyvin kirjotettu, pystyn (nuorena) urheilijana samaistumaan asioihin joita nostit kirjoituksessa esille. Mykoplasma ja muut vaivat antavat lisää puhtia treenata ja motivaatio kasvaa mm. lueskellessa näitä sun urheilujuttuja. Tsemppiä! <3
VastaaPoistaIhanaa, jos teksti inspiroi ja motivoi :) Se on todella raskasta taistella kaikkien takapakkien kanssa, mutta sitä vain täytyy jaksaa uskoa ja taistella, vaikka se joskus onkin vaikeaa. Tsemppiä sinne! Mykoplasma on inhottava tauti, toivottavasti pääset siitä eroon ja vielä asteen kovempana takaisin!
PoistaVau! Kirjoitit ihan just niitä asioita joita olen itse paljon miettinyt kuluneen kevään aikana. Onnettomuudessa loukkaannuttuani en päässyt juoksemaan puoleen vuoteen, saati sitten kilpailemaan ja Se kyllä pistää miettimään kilpaurheilun ailahtelevaisuutta ja tiettyä epävarmuutta. Mutta uskon että kun lajiaan rakastaa ja koittaa pitää sen ensisijaisena motivaationa niin silloin myös tulokset seuraavat perässä!
VastaaPoistawww.karhusportscience.com
Voi ei, toivottavasti olet paranemaan päin ja pääset pian takaisin sorvin ääreen! Tuo on kyllä kamalaa, kun täydellisen ulkopuolinen asia aiheuttaa takapakkeja. Olen tuossa samaa mieltä, se rakkaus lajiin on ykkönen ja sieltä ainakin omalla kohdallani pitää tulla se ensisijainen motivaation lähde. Se on vain joskus haastavaa yhdistää se, kovan kilpailuvietin kanssa. Kyllä se halu ja palo menestyäkin on taustalla, tietenkin. Se on vain joskus todella raskasta antaa niin paljon ja niin kokonaisvaltaisesti heittäytyä urheiluun, saamatta juurikaan mitään takaisin siellä kilpakentillä, etenkin jos tätä jatkuu pitkään. Siinä on pää koetuksella. Siksi se motivaation lähde onkin tärkeä ja tasapainottelu sen kilpailuvietin, menestymisen halun ja sen rakkauden lajia kohtaan välillä. Tsemppiä sulle kaikkeen ja toivottavasti pääset kisaamaan taas pian!
PoistaKiitos! Taitaa nyt vihdoin jalka ruveta olemaan parantunut ja just tänä aamuna pääsin pitkästä aikaa vetämään kunnon lenkin ulkona! Oli niin mahtava fiilis! Pidän peukkuja että sullakin treeni kulkee hyvin ja pääset taas kisaamaan:)
Poistawww.karhusportscience.com
Itteäni painaa kanssa samat asiat. Olen elämäni kunnossa mutta tuloksissa se ei näy ollenkaan. Rankkaa katsoa kun kilpakaverit ja paljon nuoremmat urheilijat kilpailevat Kuopiossa hienolla menestyksellä... itse istun katsomossa ilman rajaa ja päässäni jyskii vain tieto että olen paremmassa kunnossa kuin moni noista ja olen tehnyt v*tusti hommia koko vuoden. Minä tulen vielä!
VastaaPoistaJoo tuo on asia, mitä monet ei urheilevat eivät tajua. Sitä voi oikeasti olla kovassa kunnossa, treeneissä pärjätä ja kaikin puolin tehdä kovaa tulosta. mutta kentällä se ei näy yhtään. Sitä eivät monet ymmärrä, urheilijat kyllä. Se on maailman turhauttavin tunne, mutta onneksi ainakin itse tiedät, miten asia on ja se kyllä, myös omalla kohdallani, tuo motivaatiota. Täytyy uskoa itseensä ja kyllä se kunto tulee vielä siellä kisakentilläkin ulos!
PoistaHeippa! Rehellinen kirjoitus kilpaurheilun raakuudesta, hienoa! Näytät painiskelevan samojen asioiden kanssa kuin minä itse jokin aika sitten, kun urheilu loppui yhtäkkisesti. Suosittelen lämpimästi seuraavaa kirjaa sinulle: Huipulle! Henkinen valmentautuminen urheilussa, kirjoittanut Christina Forssell. Tuo kirja antaa aivan älyttömän paljon uusia näkökulmia kilpaurheilijalle ja auttaa ymmärtämään ennen kaikkea itseään urheilijana ja auttaa löytämään itsestä omaa menestymistään mahdollisesti hidastavia tai jopa estäviä tekijöitä. Tsemppiä sinulle syksyyn!
VastaaPoistaKiitos kovasti tästä! Ehdottomasti täytyy käydä lainaamaan. Mielelläni luen juurikin tuollaisia kirjoja ja tahdon itsekin valmentautua näissä asioissa ja siinä psyykkisessä puolessa. Kiitos siis vinkistä ja tsempeistä :) !
PoistaToivottavasti menestyminen ei ole se motivaation päälähde, silloin ollaan harhaisilla teillä. Kaiken tekemisen eli myös kilpaurheilun motivaation päälähde pitäisi olla vilpitön rakkaus siihen itse tekemiseen, silloin ihminen voi olla onnellinen eikä hänen tarvitse välineellistää nykyhetkeä "tulevaisuutta varten".
VastaaPoistaTsemppiä ja rakkautta Noora kaikkeen mitä teetkin! :)
t. ex-talenttiryhmäläinen
Olen täysin samaa mileltä ja etenkin itselläni sen on oltava juurikin niin. Kyllä se paljon niin onkin: se on se rakkaus lajiin. On vain uskomattoman vaikeata yhdistää se palo, rakkaus ja panostus, mielettömän kilpailuvietin ja "nälän" kanssa. Etenkin jos sitä "vastakaikua" eli tuloksia ei saa. Se hajottaa kyllä paljon ja on todella raskasta, etenkin silloin, jos sitä jatkuu useamman vuoden. Iso osa tästä omasta tauostani johtui juurikin tuosta. Sitä antaa kaikkensa ja panostaa ja se ei tule tuloksina ulos, ei ollenkaan. Kehitys on todella hidasta ja ongelmia on jatkuvasti. Se on raskasta. Se rakkaus lajiin alkoikin ehkä unohtumaan, liian paljon vaikeuksia ja takapakkeja, liian raskas kokonaisuus. Nyt on etenkin siihen treenin löytynyt se into ja palo. Samoin siihen urheiluun on alkanut löytyä se oikea tie ja suunta. Toivottavasti sillä oikealla tiellä nyt vain pysyy ja osaa pysyä.
PoistaKiitos tsempeistä ja yritän pitää kyllä kaikessa tekemisessä sen rakkauden ja innon mukana :) !
"Kilpaurheilu on uskomattoman herkkää. Täytyy olla asennetta ja lahjoja. Pitää löytää osaava valmentaja ja tämän valmentajan kanssa täytyy löytää se tyyli, mikä puree juuri sinuun. On pysyttävä terveenä ja vailla loukkaantumisia. Ripaus onneakin on oltava. Motivoitunut pitää olla melkeinpä joka päivä, parhaimmillaan toistakymmentä vuotta, joskus enemmänkin. Puurtaa on jaksettava vuosia ja vuosia. Joskus yksin, joskus ei niin yksin. Levätä on uskallettava, vaikka lepo on yksi vaikein asia, mitä tehdä. Kisoissa pitää pään kestää, vaikka kisat voivat usein muuttua omassa päässä möröksi. Pelko, epävarmuus ja kaikki muut negatiiviset tunteet, on unohdettava. Se on joskus vaikeaa. Urheilu tuppaa olemaan se yksi elämän tärkein asia urheilijalle. Joskus niin tärkeä, että elämä loppuu, kun kilpaurheilu loppuu. Tämän tyylisiä tarinoita on liian monta. ”Olet oman onnesi seppä” ei aina päde kilpaurheiluun. Ei ole pätenyt omalla kohdallani, eikä monen muunkaan."
VastaaPoistaHenkisellä kyvykkyydellä (asenne, sitkeys, positiivisuus, realistinen optimismi jne.) on tavallaan suurempi merkitys kuin fyysisellä kyvykkyydellä, sillä ilman henkistä kyvykkyyttä fyysistä/teknistä kyvykkyyttä ei voi saada tarvittavalle tasolle ja kisoissa ilman henkistä kyvykkyyttä ei pysty ottamaan kaikkea ja vähän yli fyysisestä kyvykkyydestä irti. Kuinka paljon urheilijat kehittävät henkistä kyvykkyyttään vai jääkö se edelleen fyysisen harjoituksen varjoon? Mielenkiintoinen artikkeli kommentteineen valmennustoiminnasta ja kehittymisestä ylipäätänsä: http://jamesclear.com/marginal-gains (This Coach Improved Every Tiny Thing by 1 Percent and Here’s What Happened)
"Kyllä se tulee, kun jaksat yrittää ja panostaa! Yrittämisellä ja panostamisella tosin tarkoitetaan jotain ihan muuta; elät urheilua, hengität sitä, olet urheilija. Olet urheilija, kun syöt. Olet urheilija koulussa, töissä, kotona. Olet urheilija siellä sohvalla päiväunillasi. Olet urheilija. Aina. Tavalla tai toisella. Tämä kaikki, pahimmillaan ilman mitään tulosta. Ilman mitään palkintoa. Ilman mitään vastakaikua. Se on palavaa rakkautta, mikä rikkoo monet. Se on suhde, minkä loputtua palautuminen kestää vuosia. Joskus siitä ei palaudu koskaan.
Se on kilpaurheilua ja se on joskus todella rankkaa."
Kaiken hienon saavuttaminen vaatii uhrauksia kaikkineen riskeineen. Toivottavasti suurin osa urheilijoista urheileen sen takia, että nauttii ja rakastaa itse urheilemisesta eikä tuloksista ja palkinnoista, vaan ne ovat aina pelkkiä bonuksia. Erinomainen artikkeli unelmista NHL-pelaajaksi pääsemisestä: http://www.hs.fi/blogi/jouniniemisenkausinhlssa/NHL-unelman+hinta/a1305853877319 (NHL-unelman hinta)
"Sillä ei kuitenkaan ole väliä. Se pieni mahdollisuus, se pieni toivon kipinä, mikä kytee jokaisessa hyvässä treenissä, jokaisessa uudessa suunnitelmassa, jokaisessa opitussa asiassa, jokaisessa onnistumisessa ja jokaisessa Katri Mustolassa on se, mikä antaa paloa. Antaa uskoa ja ennen kaikkea: antaa toivoa siitä oman unelman toteutumisesta. Siitä, että sinäkin pystyt siihen."
Inspire and get inspired! :)
Kiitos Pekka kommentista ja kiva kuulla, että luet blogia :) ! Tuossa sanoit: ”Eihän se takaa, kysymys ei ole siitä kuinka paljon ajallisesti ja kuinka kovaa treenaa, vaan siitä, miten treenaa (oikeita asioita, oikealla intensiteetillä jne. tilanteesta ja tavoitteista riippuen) ja paljon muustakin menestymiseen vaikuttavista tekijöistä.”
VastaaPoistaSe on juuri noin. Eniten ja kovimpaa treenaaja, ei todellakaan ole aina paras. Se oma juttu täytyy löytyä. Mutta miten se löytyy? Kokeilemalla toki, mutta usein urheilussa täytyy kokeilla vähintään pari vuotta ennen kuin tietää toimiiko joku oikeasti. Se oikea tyyli myös vaihtelee iästä, olosuhteista ja elämäntilanteesta riippuen. Se on kokonaisuus, mikä on vaikea kasata, mutta ääreöttmän tärkeä saada kasaan, koska siinä on ehkä se tärkein tekijä, jos tahtoo päästä korkealle. Sen oman "oikean tyylin" on löydyttävä. Sitten kun se löytyy, on usein lopputulos jotain aivan muuta. Siinä on vain se karu fakta, että se ei läheskään kaikilla koskaan löydy. Turhan harvoilla, mutta sitä täytyy vain hakea ja tehdä töitä sen eteen. Usein kun hommat kolahtavat, on loppu, vähän kliseisesti, historiaa.
Tuo vertaaminenkin on totta. Kaikkia asioita ei voi verrata. Itselläni on tuolla takaraivossa unelma myös menestyä tuolla yrityselämässä jossain kohtaa. Se toki tulee sitten myöhemmin, toivon mukaan. Kilpaurheilussa ja yrittäjyydessä on mielettömän paljon samaa, olen yllättynyt siitä, kuinka paljon. En osaa sanoa, millaista se on siellä huipulla yrittäjyydessä, mutta tässä kohtaa (ehkä sinisilmäisyys ja kokemattomuus puhuu) koen, että sieltä puuttuu tiettyjä esteitä, mitä urheilussa on. Esimerkiksi se, että karu fakta on sekin, että fyysiset ominaisuudet tulevat joskus vastaan: kaikista ei yksinkertaisesti aivan huipulle ole. Kropalla on rajansa ja ne rajat tulevat joko stoppina kehitykseen tai loukkaantumisina, joskus lopullisina sellaisina. Yhdistettynä siihen, että kaikki eivät reilusti pelaa ja saavat ison edun kielletyistä menetelmistä näin melkeinpä poistaen yhden isoimman menestymättömyyden tekijän. Isompi loukkaantuminen aiheuttaa sen, että koko ura on ohi. Piste. Yrittäjyydessä näen, että asia ei ole ihan näin herkällä tuolla fyysisellä puolella. Jos jalat katkeavat, menetät toisen keuhkon, munuaiset tai saat jonkin muun todella vakavan taudin, se ei vie kaikkia menestymisen mahdollisuuksia yrittäjyydessä. Tietenkin urheilussakin voit jatkaa parasarjassa tai vaikka veteraaneissa, kun olet selättänyt taudit, mutta usein se kokonaisuuden luonne muuttuu täysin ja joskus se kilpaurheilu on mahdotonta, jos tarpeeksi pahasti loukkaantuu. Tässä kohtaa on toki sanottava, että en voi puhua kuin mutulla. En osaa todellakaan sanoa, millaista on pyörittää maailman huipulla yritystä. Itsellä on vasta pieni haju siitä yrittäjyydestä. Silti näen siinä paljon samaa kilpaurheilun kanssa ja en osaa sanoa miksi, mutta itse koen, että siellä se panostus ja työ näkyy varmemmin myös tuloksena, kuin kilpaurheilussa. Tämä on täysin nyt oma mielipide ja vain oma mutu. Se voi olla, että 10 vuoden päästä olen täysin eri mieltä tai edelleen samoilla linjoilla.
Eivät kaikki varmasti tiedä, mitä se "kaikkensa antaminen" tarkoittaa tai, että mitä sinne huipulle vaaditaan. Itse koen, että itselläni on jo jonkin verran ymmärrystä siitä. Sen verran kauan on noissa piireissä pyöritty ja nähty niin Suomen huippuja kuin myös maailman. Ei sitä voi kaikkien puolesta puhua, mutta itse osaan sanoa, milloin oikeasti on antanut kaikkensa. Tunnen itseni sen verran hyvin kuitenkin ja siinä kohtaa jos se oma elämä "romahtaa" urheilun takia, kun ei jaksa enää edes sängystä nousta, voi jo sanoa, että on mennyt vähän ylikin sen kaikkensa antamisen kanssa. Toki siinä kohtaa on asioita tehty väärinkin yhdistettynä huonoon kokonaispalettiin. Se on kuitenkin etenkin Suomalaisilla urheilijoilla näkynyt, että heti, kun urheilu menee vähän "taka-alalle" tai selkeästi asenne rentoutuu siihen ja se ei ole elämän suurin asia ja maailman isoin juttu, on usein tuloksetkin parantuneet. Se voi olla, että se kaikkensa antaminen ja parhaansa yrittäminen tarkoittaakin monien kohdalla sitä, että uskalletaan antaa hieman vähemmän ja uskalletaan levätä enemmän.
VastaaPoistaHenkinen puoli on isossa osassa, valtavassa osassa. Siellä on parannettavaa monella, myös itselläni ja se todella jää liian vähälle useassa tapauksessa.
Ja samaa mieltä olen sen kanssa: se on se urheilu, minkä täytyy olla se palkinto, palkinnot ovat bonuksia. Kuten ylhäällä sanoinkin: tasapainottelu sen rakkauden ja kilpailuvietin ja "nälän" kanssa on vaikeaa, etenkin jos asiat eivät suju.
Kiitos paljon kommentista ja artikkeleista! Täytyy lukea ajan kanssa, noi sun linkittämät setit. Yleensä ne aika hyviä on Proakatemian sivuillakin, niin ehdottomasti katson noi jossain kohtaa läpi :)
Tuli tuosta Pekan kommentista ettei kaikkea voi verrata vielä mieleen yrittäjyyttäkin ilmiselvemmin urheiluun rinnastuva ala tai oikeastaan valtava alojen joukko: taiteet. Ja jopa laajemmin niin sanotut luovat alat (vaikka mielestäni luovuutta esiintyy niin insinöörillä kuin kitaristillakin). Itse opiskelen graafista suunnittelua, mikä on enemmänkin suunnittelu- ja muotoiluala kuin varsinaista vapaata taidetta, mutta joka tapauksessa ala, jolla kaikki perustuu luovuuteen ja persoonalliseen tekemiseen. Koulussa opetetaan tekniikoita ja esimerkiksi Photoshopin käytössä tai perinteisessä piirustuksessa pitää paikkansa, että panostuksen ja harrastuneisuuden määrä (lue: harjoitteluun käytetty aika) korreloi jonkin verran edistymisen kanssa. Ihan niinkuin urheilussakin kuntopohja voi ja pitää olla kunnossa, että ammatissaan voi menestyä.
VastaaPoistaPelkällä fotarin teknisellä hallitsemisella ei kuitenkaan tule hyväksi graafikoksi. Sillä voi päästä johonkin tekniseksi assistentiksi tms. ja varmaan silläkin leipänsä jotain kautta tienaa. Mutta jos haluaa olla menestynyt graafikko tyyliin Erik Bruun tai ylipäätään saada nimeä tai ylipäätään haluaa olla alansa huipulla, siihen tarvitaan jumalattoman paljon muuta. Samoin muilla taide- tai "luovilla" aloilla. Pitää olla oma tyyli, pitää olla mukautuva, pitää, pysyä ajassa mukana ja seurata tekniikkaa ja trendejä silti säilyttäen omaperäinen ote. Pitää olla luova. Ja se on ominaisuus, joka ei pelkällä treenillä tule. Tiedän paljon ihmisiä, jotka piirtävät ihan hienosti lyijykynällä muotokuvia tai tai koiria mallista, mutta ei heistä tule taiteilijoita tai suunnittelijoita, koska heiltä uupuu luovuutta, eivätkä he sitä pysty harjoittelemaan kuin tietylle tasolle asti. Heillä ei ole omaa tyyliä, ja he käytännössä toistavat teknisesti näkemänsä, eivät luo uutta. Samoin urheilussa, jos aikoo päästä huipulle, täytyy olla se x-factor. Ei kaikista tule Usain Boltteja, ei millään, vaikka kuinka yrittäisi. Ei vain ole luontaisia ominaisuuksia mitä siihen tarvitaan. Ei myöskään kaikista tule kuuluisia taiteilijoita, vaikka kuinka treenaisi maalaustekniikkaa ja pääsisi "ihan ok"-tasolla.
(Jatkuu)
(jatkuu)
VastaaPoistaLisäksi kummallakin alalla keihäänkärkien takana on suuri joukko, jotka ovat selkeästi keskiverron yläpuolella, mutta eivät ehkä koskaan ole alansa absoluuttista huippua. Väitän että sulla ja mulla on hyvä suam tähän joukkoon, sinä siellä jo oletkin. Ei siis ole tarkoitus olla töykeä, mutta tarkoitan ettet nyt kumminkaan ole maailman mittaakaavassa ehdoton keihäänkärkiurheilija. Toisaalta mun mielessä tähän joukkoon kuulumisessa ei ole mitään hävettävää. Oli sitten urheilija, taiteilija tai urheilija, paras on usein hyvän pahin vihollinen. Tietenkin motivaattorina pitää olla tulla mahdollisimman hyväksi, totta kai. Mutta jos nyt sinä vaikka otat aivan ehdottomaksi ja ainoaksi tavoitteeksi että voitat kolme olympia-kultaa, tai jos minä ainoaksi ja ehdottomaksi tavoitteeksi otan kansainvälisen, maailman arvostetuimman desgin-toimiston johtamisen, niin luultavasti molemmat petymme. Pää saa joskus ollakin pilvissä, mutta jos ei mikään muu riitä kuin se yksi tavoite, niin mistä voi saada motivaation kun huomaa että se on epärealistinen tavoite omaan tasoon nähden? Luultavasti silloin lopettaa koko touhun, jos ei vähempi riitä. Jos taas onnistumisen kokemuksi voi saada myös jostain muusta, kovasta mutta realistisesta tavoitteesta, motivaatio todennäköisemmin säilyy. Jos pääset olympialaisiin tai voitat Suomen mestaruuden tai jos minä saan ison asiakkaan tai pääsen hyvään mainostoimistoon töihin, niin ne on meille isoja juttuja, vaikkei maailman mittakaavassa ollakaan mitään ehdottomia oman alamme dominoijia.
Yksi juttu mikä urheilussa ja etenkin yleisurheilussa on jopa "helpompaa", tain ainakin selkeämpi kuin vaikka taiteessa tai yrittämisessä on se, että oma laatu on mitattavissa. Jos jatkuvasti heittää keihästä yli 90 tai juoksee satasen ysipuoleen, niin kukaan ei voi sanoa, etteikö olisi alansa ehdotonta huippua. Jos taas on vaikka graafikko, niin miten sen laadun mittaa? Tehdyllä massilla, asiakkaiden liikevaihdolla, palkintojen määrällä, maininnoilla iltapäivälehdissä, kollegoiden arvostuksella? Jos jonkun bändin levy myy vähemmän kuin edellinen, mutta kriitikot antaa viittä tähteä, niin onko se nyt sitten paska vai ei? Toisaalta se toimii myös toisin päin, ymmärrän sen. Jos urheilijan ennätys ei parane tai olet kilpailun viimeinen, on aika helppo ajatella, että olet huono, piste. Mä voin aina ajatella että okei, en tienannut hirveesti, mutta omaan silmään tää näyttää paremmalta ku vuoden takainen tuotanto.
Ei varmaan ole taas hirveän jäsenneltyä tämä pohdinta kun vähän kahvitunnilla kirjoitettu, mutta pointti kumminkin on jotain sinne päin että on noita urheilun ntavoin tulosvastuuta sisältäviä aloja, joissa ei pelkkä kova ja tunnollinen yrittäminen riitä, muitakin. Mutta ymmärrän kyllä että urheilijalla paineet saattaa olla vielä kovemmat. Mutta toisaalta, on jossain sm-liigassa riveittäin ns. bulkkipelaajia, jotka pelaamalla saa elannon, muttei koskaan tule olemaan olympiavoittajia tai ehdolla änärin yksilöpalkinnoille. Vaikka ureheilija haluaa aina olla paras, ei monikaan ole. Samoin kaikki haluaa olla maailman parhaassa bändissä ja olla maailman paras taiteilija. Kukaan ei ole, koska niitä ei voi edes määritellä objektiivisesti.
Oot hieno persoona, tsemppii :)
Kiitos hyvästä kommentista! Nuo taiteenalat on kyllä todella mielenkiintoisia. Täällä on ennekin kommenteissa verrattu urheilua taiteeseen. Tässä kohtaa nostan kädet täydellisesti pystyyn: itselläni ei ole pienintäkään hajua tuosta alasta, siitä kuinka siellä pärjää tai mistään muistakaan alan omista "lainalaisuuksista". Se, mikä varmasti on todella paljon alan ihmisten hiuksia halkova asia, on subjektiivisuus. Jonkun teos/biisi/leffa, mitä tahansa, tekee miljoonia ja pärjää, mutta muiden alan tekijöiden mielestä se on p*ska. Toisaalta monet mielettömän hyvät, taitavasti toteutetut ja erilaiset jutut, voivat jäädä kaikilta huomaamatta, paitsi sitten ehkä alan ihmisisltä. Niin kuin sanoit: mikä sitten on sen hyvän määritelmä?
PoistaJoku, joka on kaikilla mittakaavoilla "huono" voi tuntea oikeita ihmisiä, saada oikeat managerit ja oikeassa kohdassa saada oikean näkyvyyden ja näin saada mielettömästi tunnettuutta ja rahaa, vaikka hän kaikkien vähääkään ymmärtävien mielestä olisi huono, mutta mainstream= ihmiset, jotka eivät alasta paljoa ymmärrä, tykkäävät. Joku voi tehdä Mr. Brainwashit (Thierry Guetta tapaus) viemällä muilta tyylejä, ideoita ja kopioimalla, ilman mitään omaperäistä osaamista muutaman vuoden tekemisellä ja tulla kuuluisaksi sekä rikkaaksi alallaan. Tätä ei urheilussa, kun puhutaan pelkästään tuloksista, voi tapahtua. Oikeiden ihmisten tunteminen, oikeat managerit ja oikea hype, ei koskaan varmuudella paranna tuloksiasi ja aiheuta sitä "palkintoa". Toki se auttaa, mutta se ei takaa mitään.
Tarkoitus ei missään nimessä ollut vähätellä mitään muita aloja ja monissa on ne omat ongelmat ja omat epäreiluudet, kuten itsekin monessa kohtaa esitit taiteen osalta. Ehkä yritin sitä hakea, että pahimmillaan se yrittäminen ja kaikkensa antaminen urheilussa, voi johtaa täydelliseen "nollatulokseen" tai jopa vie tuloksia alas päin. Itse näen, että muilla aloilla se näkyy jonkinlaisena lopputuloksen paranemisena, tekemisen laadun paranemisessa tai edistymisessä joko tekniikassa, tekemisessä tai alalla yleensä. Toki, kuten sanoit, taiteessa se on todella vaikea mitata. Jonkun mielestä saatat olla mennyt huonompaa, omasta mielestä olet kehittynyt paljon. Päätä nyt sitten kumpi on oikein. Urheilussa se on todella mustavalkoista, se aika on sekunnin huonompi kuin viime vuonna ja se on sitä kaikkien mielestä ja kaikilla mittakaavoilla. Piste.
Kyllä ne motivaatiot täytyy olla jotkin muut, kuin pelkästään ne palkinnot, maine ja mammona. Jos asiat eivät mene kuin elokuvissa, niin harvoin ne riittävät siihen, että jaksaa jatkaa.Täytyy olla se rakkaus tekemiseen. Tuo mitä sanoin, että tavoite on tulla mahdollisimman hyväksi, on oikeasti aika hyvä, mitä itsekin olen pohtinut paljon. Tahdon todella tulla niin hyväksi urheilijaksi, kuin vain pystyn. Kuka sen tietää mihin se riittää? Toivottavasti aika korkealle, voi olla että ei, mutta se jo motivaationa, vie aika pitkälle. Itsekin olen huomannut, että tavoite ja unelma on etenkin itselle osattava eritellä. Tavoitteita voi olla monia ja ne kehittyvät kun itsekin kehittyy. unelma on jotain suurta ja kaukaista. Kun se unelma on se "vähimmäistavoite" mennään aika monkään, etenkin jos tulee takapakkeja.
Mutta kyllä alat ovat erilaisia ja eri jutuissa, on omat vaikeutensa. Toivottavasti itsekin sain jotain järkevää tässä myös tauolla kirjoitellessa aikaiseksi :P
Kiitos paljon vielä tsempeistä ja hyvästä kommentista :) !
Sen verran hyvä ja osuva teksti, että pakko raapustaa itsekin muutama sananen aiheesta.
VastaaPoistaOlen pohtinut paljon vuosien varrella samaa aihetta. Mielenrauhan olen saanut itselleni myöntämällä, että urheilu-ura tulee olemaan rajallinen. Se tulee loppumaan, halusin sitä tai en. Niin kuin itsekin kirjoitit se voi loppua yhteen ainoaan loukkaantumiseen. Oikeastaan jo se, että voin tosissani huippu-urheilla ja kilpailla siinä tekee minusta voittajan, etuoikeutetun. Kaikki eivät siihen enää pysty, osa ei ole koskaan pystynyt. Tämä vie minut siihen ajatukseen, että niin kauan kuin minulla on tämä mahdollisuus tulen tekemään kaiken niin hyvin ja kovaa kuin pystyn. Tavoittelen vain ja ainoastaan voittoa kaikesta mitä eteeni urani varrella tulee. Kuulostaa karulta ja ehkä itsekkäältä, mutta itse koen sen olevan päinvastoin. Tällä tavoin olen valmis kohtaamaan väistämättömän häviön. Tiedän, etten olisi voinut tehdä mitään toisin. Voin katsoa ylpeänä peiliin ja todeta minne asti pääsin kun vain oikein halusin.
Ajattelen tätä kaikkea perintönä urheilu-urastani. Perintönä, jota teen itse itseäni varten. Perintönä, jonka saan mukaani myöhemmin elämässä oleviin haasteisiin, uriin ja seikkailuihin. Perintö, jota kukaan ei voi ostaa rahalla. Tähän ikään kuin kruunun saan noista hetkistä kun huomaan jonkun pienen lapsen innon, tai vanhemman riemun seuratessaan lajia, jossa kilpailen. Ajatus siitä, että niin itsekkäällä asialla kuin urheilu voin tuottaa jonkun toisen päivään riemua ja iloa saa seuraavan aamupuntin tuntumaan itseasiassa melko kevyeltä.
Urheileminen on parasta silloin kuin ei liikaa tuijota niitä seuraavan viikon kisoja vaan nauttii siitä meneillään olevasta treenistä. Kun nautin treenaamisesta, tulokset seuraavat perässä.
Tuo on kyllä totta, kyllä siitä tekemisestä täytyy nauttia ja muutenkin ehkä ajatella sitä, että pystyy kilpaurheilemaan ja tekemään sitä mitä rakastaa. Silloin eivät ne vastoinkäymisetkään kaada sitä maailmaa, kun se juttu on se tekeminen. Sitä tietenkin toivon mukaan seuraa tulokset. Isona plussana luonnollisesti ovat ne hetket kun joku junnu tulee pytämään nimmaria tai ottamaan kuvaa. Onhan se hienoa jos voi muita inspiroida ja tuoda suuria tunteita muillekin, ei vain itselleen.
PoistaItsekin tiedän miten sen urheilun pitäisi mennä, joskus se on vain niin vaikeaa olla tuijottamatta niitä kisoja ja niitä tuloksia, vaikka oikeasti pitäisi tuijottaa jotain aivan muuta.